Homing homing homing

Nyt siis on tullut tällekin toiminnalle nimilappu - akateemisen pluskolmikymppisen naisen identiteettijuttuna. Teen käpykakkuja - olen siis olemassa, kertoivat eilen tv-uutiset ihan kahteenkin otteeseen (eikö maailmalla tapahdu mitään?). Jotenkin silti kiehtovaa, että on niin IN: tähänkö feminismi meidät vapautti. Koteiluun. Kotiloon. Omaan pieneen hallittavaan pesään. Nyt sitä sitten sisustetaan noin niin kuin henkisellä tasolla.
Tein pipoja 5 x iltana, päiväkodin myyjäisiin muka, mutta kyllä lähinnä omin käsin syntyvän idean materialisoitumisen lumoamana. Kierrätyssammarit - muistatteko - mutsin vanhat ja tänne Helsinkiin siirtyneet. 7 paria - nyt viisistä on yksi lahje kierrätetty. Ostin pörröfleecen uutena Eurokankaasta, kun ajattelin että menevät ehkä vieraisiin päihin. Ja silityskuvat TT:stä. Siis koodinimi Tarjoustalosta. Kiinnitys tarranauhalla.
Sametti kerää nukkaa, ei kovin käytännöllistä, mutta retrohtavaa.
Malli on uusimmasta Ottobre kids, 6/2011. Tein kaikki isointa kokoa vähän summamutikassa. Hauska ja helppo malli. Vuoren kääntäminen minireijästäkin sujui - elin vaarallisesti ja tein pipo pipolta pienemmän kääntöreijän, viimeisessä oli kyllä jo tuskaa.

Ruskea - harmaa -apina.

Violetti - harmaa - heijastin-jalkapallo.

Musta - harmaa - viherolio.

Ruskea - Ruskea - hempeilyin.

Vihreä - lila - siilinen.

Voihan rimpsu

Pitkästä aikaa taas sorvin ääressä.

Pieni tikkiapteekki eli Ompelemalla onneen on uusin löytöni:
Onnellisen ompelijan opas

Mikäli ei rimpsut ahdista, niin ihan kiva tuttavuus. Saa suomalainenkin
ihan luvalla yhdistää samaan vaatekappaleeseen ainakin kolmea eri
kangasta, vieläpä kirjavaa. Onneksi on auktoriteetit.

Hirveän hidasta vain normikoneella toi rimpsuttaminen - alan todella haaveilla
tästä:
menopeliunelmia
ja vuorotteluvapaasta...

Kankaista on kiittäminen Mosambikin-matkaa vuodelta 2007, jolloin ostin maanisena kankaita ja yhden sikakalliin mekon, joka kuuluu osastoon "laihduttajan optimismi" ja joka purettiin tähän sivukappaleiksi. Ruskea kukikas on Inkerin kirstuista, silkkiröyhelö syntyi uudelleen suomentaja R.n vanhoista hippikauden hehtaaripöksyistä  - uutta tähän hameeseen  ei tullut kuin ompelulanka.

Tällaiseen en yleensä sorru mutta

Ollaan lähdössä Ouluun syys- eikun kandintyönkirjoituslomalle, väsynyt jee---buu. Ei ompeluksia, mutta tämä on jäänyt hampaankoloon:

Eikös ole mainiota, että perussuomalaisten Suomeen ei mahdu edes Ahvenanmaa? Mua niin huvitti, oliko se toissa iltana kun uutistenlukija kertoi kys. puolueen varjobudjetista, jossa oli kolmantena karsimiskohteena Ahvenanmaan valotms. kaapeli. Haluavatkohan persut sen kokonaan pois, vai riittääkö että vain hiukan lyhennetään?

Har har.

Esimerkki niille jotka sitä kaipaavat

Tämä liittyy siis tutkimuksentekokurssiini, eli kirjoitan itse pienen katkelman tekstiä malliksi:

Me asuttiin kolmessa eri osoitteessa mun lapsuudessa: pieni kerrastaloasunto - isompi kerrostaloasunto (mulla oli oma huone) - omakotitaloparitalo, kaikki silloin suuressa mutta ei kovin kehittyvässä pohjoissuomalaisessa kaupungissa. Vanhempani asuvat viimeistä edelleen.

Muistoihini kerrostalovaiheesta ei liity kovinkaan paljon havaintoja siitä, että sillä, että oltiin erilaisista perheistä, olisi ollut merkitystä. Tietysti jotain kummastelin, niin kuin sitä että jotenkin omistuisesti aikuiset suhtautuivat yhden kaverin perheeseen - myöhemmällä iällä rationalisoituna se oli varmaankin sitä, että mulle ei osattu selittää, mitä alkoholiongelma ja tukityöllistäminen tarkoittaa. Mutta keskimäärin pihalla leikittiin, oli uutta, vanhaa, styleä tai epästyleä päällä niin sulassa sovussa kuin nyt voi. Eikä lähimetsässä asunut pultsareita.

Tähän voi tietysti liittyä se, että oman hyväosaisuuden tuntoja on vaikeampi muistaa kuin huono-. Täytyy muistaa, että olin ainoa lapsi, jolla oli ulkomaalainen isä - ja Saksasta tuli vaikka mitä mahtavia leluja tuon tuostakin - tätä varmaan kadehdittiin vertaisjoukossa, mutta kateuden kohde on kyllä ollut siitä aika autuaan tietämätön. Mää sain aina uusia vaatteita, ja mun pieniksi jääneet kierrätettiin serkuille. Mun vanhemmilla oli akateemisen koulutuksen saaneiksi pienet tulot (assari marries sihteeri) mutta taas isän työ yliopistolla kompensoi varmasti tätä - siis siinä mielessä, että meidät tulkittiin helposti keskiluokkaisemmiksi kuin oltiin.

Kipeimmät matalan statuksen kokemukset liittyy mulla siihen, kun tehtiin säännöllisesti kesälomamatkoja Ruotsiin - taisin olla jotain  5 - 8 v. niihin aikoihin. Meillä oli Fiiat 600, armeijan teltta ja puhallettavat kumipatjat. Kaikilla leirintäalueiden ruotsalaisilla oli hienot autot, asuntovaunut joiden EDESSÄ oli vielä telttalisäke, ja taatusti ne eivät iltaisin istuneet liikuteltavan kesämökkinsä edessä puhaltamassa omin keuhkoin vanhanaikaisisia kumipatjoja. Mua hävetti NIIN kaikki meidän lomailussa: se purkkiauto, vaatimaton teltta ja ennen kaikkea mun äiti puhaltamassa siinä teltan edessä niitä patjoja koko kansankodin nähtävänä. Jokin kerta joku armelias ruottalaissetä toi lainaan jalkapumpun - ehkä sekään ei kestänyt kattoo sitä menoa, tulkitsi pieni lapsi.

Syysautoilijan karderoobi osa 3

Armoa, tää sais olla hetkeksi viimeinen lajissaan. Ikään kuin täällä pistooli ohimolla ommeltais. No jonkinlainen pakkomielle kuitenkin. Enimmäkseen harmiton.

Ottobre, en muista numeroa, mutta hyvä haalarin peruskaava soveltaen, 98 cm. Kankaat: päällinen joustofrotee: Metsola; vuorena vihreä perustrikoo a la Hilco muistaakseni. Vetskari on kierrätetty, uuden elämän siis sai.
Kenkälipasto Ikea :)
Tekisi mieli kysyä, miksi frotee on lähtökohtaisesti niin retroa, ei kai kaikki ollut 70-luvulla pelkkää froteeta?? Jos multa kysyttäis, niin the seitkytluvun toteemi olis kyllä kettuketunhäntälakki joka teki päästä karvaisen pallon, ja sit ne käpälät autenttisine kynsineen roikkui somasti leuan alla kuolasta kostuen ja jäätyen.  Aijai miten oli pikkutyttö haljeta ylpeydestä! Sellaista oli olla kettutyttö silloin.

Autoilijan syysmallisto osa 2

Monotemaattisuus jatkaa voittokulkuaan. Sen lisäksi, että aplikoin auto-tekstin autokankaalle, olen myös rakentanut kenkälaatikosta ja vessapaperirullasta autonkuvilla tapetoidun autotallin, jonka kuvalta yleisö säästetään.

Sadepäivät on haastavia, jotain oli keksittävä jottei sisäily käy ylivoimaisen tylsäksi, niin sitten jaksoin väkertää tämän. Yleensä en jaksa pipertää.

Aplikaation rakensin itse piirtämällä kirjaimet ensin kaavapaperille, sitten kiinnitin sen autokankaaseen ja sen alla olevaan askarteluhuopaan,siksakkasin, leikkasin autokankaan ympäriltä, ompelin suoralla joustofroteeseen mitä etukpl edustaa, ja sitten vielä leikkasin huovan ympäriltä. En tiedä onko lyhyempiäkin reittejä, tai siis varmaan on.
Malli Ottobre perus-raglan 92 cm, trikoo jostain.

Ja totta kai pikku yksityisautoilija jo lukee puseroaan sujuvasti.

Uusiosammarit?

Nopea reunamerkintä & päivän aforismi, jota ilmankin tulisi toimeen:

Inventoin oman käden oikeudella äidin vaatehuoneesta 7 kirppislöytösammarit, ja nyt pitäisi keksiä, mitä kivaa niistä tekis. Ihanasti syysvärejä ja kamalia muuten. Tänään kokeilin olla vihreissä, mutta hävetti päivän alusta loppuun. Olkoon se todiste jostakin. Mutta hyvää vakosamettia en ole helpolla kaupasta löytänyt. Siksi olisi ryhdyttävä epätoivoisiin tekoihin. Näissä on vielä sellaista sharmanttia hajamielinen mutta rakastuttava humanistiassari-ehkä jopa proffa -karismaa.Mutta siis: mitä näistä sais muuta kuin hiirelle kukkaron?

Ja se laahaava ajatus:
Ihmisen ja maailman väliin tarvitaan vähän hajamielisyyttä.

Yksityisautoilijan syyskatalogi, osa 1

Tämän syksyn värejä ovat harmaa ja lämmin punainen. Malleja taas esimerkiksi Audi, Bemari, Volkkariauto ja kuorma-auto. Syksyn uutuutena yksityisautoilla on myös yksityiselämä ja vapaa-aikaa. Usein ne käyvät kaupassa ostamassa erilaisia tuotteita kuten peruna, kukkakaali ja salaatti. Tämä kaikki maksaa paljon.

Ehkä alan heräillä koomasta, toivotaan. Ainakin heti kun olin saanut tänne valitettua ettei mitään synny, niin alkoi syntyä. Näin se menee.
Kuinkahan paljon tällaisesta vanhemman väsymyksestä on sitä, että se pitää vain tunnustaa ja tunnistaa? Sitten taas jaksaa. Mutta niin kauan kuin puskutraktorienergialla puksuttaa, niin nääntymys vaanii.
Toiseksi pitäisi tosiaan olla nauhuri & sininen ruutuvihko & punainen päiväkirja sängyn vieressä, kun kaikki ideat syntyy silloin kun keho on vaakatasossa. Sitten valoisina tunteina voisi testata, onko niillä päivänvalo- vaiko nolostumisarvoa.
Kolmanneksi ei varmaan pitäisi lähteä sille linjalle, että jos vain olisin muistanut eilen lotota, olisin voittanut 10 miljoonaa.

Ottobre 6/ 2008 Saturn-toppaliivin kaavalla syntyi tämä pienautoilijan liivi. Teen nykyisin 110 kaavalla siten, että en leikkaa saumanvaroja, ja saan suht sopivaa n metrin mittaiselle autonomiselle yksilölle. Kangas on idän lastista, vuori Inkerin lahjoitus niiltä ajoilta, kun Langanpää jr eteni ryömien ja painoi kaasua, kun äiti ompeli. Nyt mennään vähän lujempaa.

Tiedä sitten, onko tää yhtään käyttökelpoinen vaate, kun ulkovaatteeksi kohta liian kylmä ja sisävaatteeksi lämmin. Vuorittaa kuitenkin halusin, ja hupunkin lisäsin, vaikka inhoan niitä periaatetasolla.
Kerroksena alla isoäidin norjalaisneule merinolangasta.

Huomaa taskujen törmäyskurssi. Ja käsittämätön ripustuskoukku. Todellinen impro.

Voisiko joku tietäväisempi valaista, teinkö pahan etikettivirheen, kun yhdistin joustamatonta puuvillakangasta ja resoria kädenteissä? Kun tuntui, että kanttauksella olisi jäänyt liian avoimeksi.

Luovuttaa vai luoda?

Äh, olen iltaisin nykyisin niin väsynyt, etten edes kangasta jaksa leikkoa. Se on toiminut tähän asti hyvin: siis että leikkaan ennen kuin olen täysin väsyksissä, ja sit seuraavana päivänä on kiva lähteä suoraan ompelemaan - tällä taktiikalla toimin koko kesän ja sain mukavasti aikaiseksi. Nyt vain aioin ja aion ikuisesti ja haaveilen samoista nukkumaanmenoajoista, joita 2-vuotias tiukasti protestoi.

Näissä ei ole mitään ihmeellistä, body ja puolipotkarit pikku Langanpään uudelle pikkupikkuserkulle, kokoa 62 mallia Ottobre, kankaat omia varastoja. Silityskuvat olen ensin silittänyt askarteluhuovalle, joka kestää konepesua, ja sitten vain tikannut joustavaan kankaaseen. Tämän tempun opin Hanhelilta (http://www.hanheli.fi/). Silityskuvat ovat fiinisti Tarjoustalosta.

Oma Marimekkoni

Dadaa, olenko nyt oikea suomalainen, kun astuin tähän tuunauksen valtavirtaan? Jos muistia on uskominen, tämä on ensi Marimekkoni ikinä. Pikku Lankapääkin on pukeutunut jo nollavuotiaana raitoihin ja jääkarhuihin, mutta Iso ei. Oli ältsin jännää mennä neitseellisenä tänään töihin, mutta kukaan - suomalaiselle työyhteisölle/kulttuurille/ym. ominaiseen tapaan - ei muuta kuin hiiskunut hiljaisuutta, jopa niin, että aloin epäillä jottako minulla on, niin kuin ystäväni asian ytimekkäästi ilmaisi,  papiljotti pyllyssä.

Aika pyllystä onkin tämä meikäläinen tapa vaivaantua värikkään edessä. Tai ainakin minä niin koen. Usein saa pienentää ja varoa ja olla kohtuullinen. Ja sitten on kaikilla turvallista. Olisi niin kivaa, jos olisi töissäkin ihan jees olla muuta kuin ikiasiallinen, ja silti ihan päteväksi luokiteltu.

Pakolliset koordinaatit, niille joita kiinnostaa: Kaksi Marimekon jämäpalaa, joista yksillä kaavoilla (MODA 3/2010) syntyi niinkin mahtava konsepti kuin "Väljä mekko". Teknisesti helppo, paitsi kuminauharypytykset selässä ja taskunsuissa. Helmakaitale on kaksinkertainen ja miehusta nelinkertainen - jihuu ei ainaista tukikankaan silitystä.

Ja nyt menen olohuoneeseen vähän järjestelemään papereita.

Viikonpäivät

Tämä kalsariprojekti tuntui jo lähtökohtaisesti työlään tylsältä; oli pelkkä pragmaattinen tarve ja orientaatio, mutta sitten keksin tehdä viikonpäivä-teemalla kuten vaarilla legendan mukaan opiskeluaikoinaan, paitsi että aplikointi vielä puuttuu - saisikohan jostain kivat silityskuviot matiketopelasu?

Kangas Eurokankaan alelaari. Resorit omista varastoista. Kaava Ottobre vuosimallia 2005, koko 98. Kuminauha K-kaupasta :)
Tätä kirjoittaessani taustalta kuuluu " Äiti tuli hieno pissa", ja sitten luonnollisesti potta tuodaan näytille silmien eteen kuin hiirisaalis by kissa. Varsinaista arjen gloriaa, olla ylimmäinen pissan papitar.

Plurale tantum

Eli monikkosanat. Housut; haalarit, tarkemmin sanottuna skootterit - farmarit. Kangas Aasian-paketista, kaavat Ottobre. Muokkasin ohjetta siten, että poistin nepparit sisälahjesaumasta, kun tuntui niin vauvamaiselta ratkaisulta. Vuoritus yläosassa, babysametin jämä. Koko 98: lahjepituus vielä liikaa, mutta parempi näin päin. Napit ja soljet: omat varastot + Punainen lanka, Hakaniemen Halli: Melkein yhtä täydellinen nappikauppa kuin Oulun legendaarinen, aina olemassa ollut Nappi-Kikka. Mitähän vielä? Pettymys oli suuri, kun skootteri-kangas ei ollutkaan super-uniikki: valkoisena löytyi ihan koto-Suomestakin osastosta sisustuskankaat. Eli tulipas sisustettua pojalle haalarit.
Ps. meidän retrorattaiden kangas on itse verhoiltua Mosambikin capulanaa.
Nim. Muotikuvaukset Puistolan asemalla, huomaa erityisesti harkitusti sijoitettu roskis.

Pois käytöstä

Tässä on oikeastaan kaksi pointtia, mutta aloitetaan ensimmäisestä: Tuttu ajatusleikki: millainen olisi maailma ilman ihmistä? Tai siis jos ihminen nyt otettaisiin pois, mitä kuvaan jäisi? Kai jopa muodikas teema, eikös tästä ole jokin bestsellerikin, joka sopi isälle joululahjaksi muutama vuosi takaperin?
Leikin itse tätä aina Malmin työmatka-asemallani. Tuijotan asemalaiturin sitä osaa, joka ei ole käytössä. Malmin asemahan on kauhea funktionaalisen betonin hirveysnäyte, mutta täysin ei funktio-osiossa ole onnistuttu, koska puolet laitureista syöttöportaikkoineen on ohikiitävän junaliikenteen takia pois käytöstä ja hunningolla sikäli, että niistä ei pidetä huolta aktiivisesti. Vertailen laiturien kiveystä: puhdas täällä, sammaltunut tuolla, samat portaikot, hissi, sama tylsä rumuus, mutta toinen puoli on käytön latistama ja toinen elää jonkinlaista piiloanarkismin aikaa siinä ihan silmien edessä ja kaikkien nähtävissä. Pointti on vain, että eihän sitä kukaan näe.
Erityisesti talvisaikaan saan kiksejä, kun tuuli kasaa lunta nietosmaiseksi dyyniksi laiturialueen hissin eteen. Siinä on minun maailmani ilman ihmistä, se lumi siinä, jota kukaan ei ole kiireen vilkkaa lakaisemassa pois, ei vaikka se tuhoaa kaiken järjestyksen, joka on vaivalla ja betonilla niitaten maailmaan rakennettu, jotta ihminen voisi toimia. Ja kuvittelen miltä katseen kätköissä oleva liukuporras näyttää, miten se rapistuu ja mitä kaikkea kuonaa sinne  kertyy kun ihmistä ei ole.
Joskus jaksan ajatella sitäkin, että ehkä tuo laiturialue B on poissa käytöstä siksi, että sieltä on pääsy rakennukseen, jonka luulen olevan alkuperäinen asemarakennus; ainakin se on ainoa kaunis rakennus siinä aseman alueella. Siihen on vain rakennettu betonisilta yli, ali ja ympäri. Eikä kukaan sitäkään käytä, se saa olla, mutta ei yhtään enempää. Kulku on ikään kuin varmuudella suljettu, ettei kukaan edes älyäisi kaivata jotain. Tässä tapauksessa vaikka kaunista asemaa.
Ja sitten se toinen pointti, jonka lisään aavistuksen vastentahtoisesti, koska siinä on mahtipontisen tulkinnan vaara ja pateettinen ansa: Silti: analogia elämänpsykologiaan: jotain mitä käyttää/tekee/manifestoi joka päivä ja tuhat miljoona toistoa sen olemassaolon vakuuttaa. Plus betonihässäkät siinä ympärillä vakuuttamassa rationaliteettia ja sen totalisoivaa voimaa. Ja siinä vieressä on ihan vastaavat rakennelmat tarjolla, jollekin muulle, mutta yhtä lailla ihmisminässä olevalle, mutta niitä ei vain huomaa ei.Koska ne ovat poissa käytöstä. Koska jokin sopimus siitä on. Mutta kenen kanssa? Ja miksi?

Päivänorsut

Tilasin Aasiasta kankaita. Saapui tämä norsukuvioinen flanelli, jonka reunassa komeili suurin kirjaimin: not intended for children´s sleepwear. Mielikuvitus lähti heti laukkaamaan: mitä kauheaa tapahtuu, jos erehtyy ompelemaan norsupyjaman? Onko Ameriikassa pyörinyt miljoonadollarisia oikeusjuttuja asian tiimoilta?
No joka tapauksessa uskaltauduin tekemään sit vain nämä kahdet pöksyt Mr. Jr. Langanpäälle, kaavat on nyt ihan omia sovelluksia perushousun kaavasta. Ja shortsimallin uutisarvo on siinä, että tein pökät yhtenä aamuna 20 minuutissa, kun ei päiväkotiin ollut yhtäkkiä puhtaita hellehköhousuja ---> tähän en olisi pystynyt vielä puoli vuotta sitten. Sininen on jämäpala samettisammareitten kankaasta.

ABBA ja naapurin ABBA

Nämä velour-haalarit tein, kun näin meidän ylisympaattisella naapurin nuorellarouvalla vastaavat ja ällistyin miksei tätä vaatekappaletyyppiä ole esitelty minulle aiemmin elävässä elämässä. Älyttömän helppo ommella, mahtava päällä ja minusta, pienestä subjektiivisesta kokijaminästä aivan ykkösen näkönen! Malli, ohjeet ja kaavat löytyy MODA 3/2010. Velour on ostettu Oulusta, Löytö-palasta, ja maksoi käsittämättömän vaivaiset 9,90e m. Mut kangasmetrejä näihin sit uppoaakin, pölyä tulee toinen kilo leikatessa ja ommellessa - ja ja ja: täytyy muistaa NUKAN SUUNTA. Voi veljet millaista hiljaista tietoa sitä nykyisin keräileekin.

Ei pöllömpi

Käpälä-osastoa seuraa, kun muuhun ei iltaisin riitä energia. Haluaisin kirjoittaa muutakin, kolumni-tyyppisesti, mutta tahtoo jäädä päänsisäiseksi se monologi. Ompelussa on se hyvä puoli, että kun ompelee, ei ajattele. Ja iltapuhteeksi se sopii paremmin. Ikään kuin laskeutumista unen aikaan. Aivot jäävät ajattelusta helposti kierroksille, ja varsinkin kirjoittaminen kymmenen jälkeen illalla on viheliäistä juuri siksi.
Käpälämäen lisäksi olen kuitenkin ottanut tavoitteeksi, että hankin muistikirjan. Sellaisen ison ja tilavan, ja ehkä siihen saisin päivän varrella jotain pientä älyllistä & luovaa merkkailtua. Huoh, montakohan kertaa tätäkin olen yrittänyt. Mutta syksy on luvallista Uuden Elämän aloitusaikaa ja pitkästä aikaa on eteisen isolla "liitutaululla" poimintoja faktan ja fiktion virroista. Ja aurinkoakin olen tervehtinyt. Jooga on tehokasta: harjoittele, niin kaikki (muu) tapahtuu. 
Mutta pöllöihin:
Pikku langanpää sai pöllökuosisen asun vähän juhlavampaan meininkiin, kun olin Oulussa pelkän ompelukoneen varassa ja jaksoin pipertää. Tuskastuttavaa väkerrystä: samettikauluspaita ja vuorelliset sammarit laatulastenvaatekankaista (lue yli 20e metri/Hanhelin nettiputiikista). Mallit Ottobre, mikäs muu.Vieläkään ei ole paidassa nappeja, kun en saa ratkaistua, mikä olisi nopein ja käyttökelpoisin napitussysteemi. Meillä tahtoo kauluspaitojen pito kaatua siihen, että pieneläjä ei pysy paikallaan edes napituksen aikaa suurelta menee siinä hermot.

Työ ja tekeminen

Mikä on ero? Mietin käsitöiden syvempää olemista taas kerran... miksei se ole käsitekeminen vaan käsityö? Kun nythän on familistisen käänteen lisäksi jonkinlainen käsitöiden renessanssi käynnissä, mikäli yhtään oikein ajan ilmiöitä tulkkaan. Siis kaikki ylistää, kuinka ihanaa on käsillä tekeminen, so. siinä on jotain oikeasti aitoa verrattuna kaikkeen mitä markkinatalous mekaanisesti elämään sanelee, jotain back to basics niin kuin lastentekemisessäkin. Ja nostalgiaa. Perhe, oma talo ja omat kädet. Aikaansaannokset jotka näkee ja joiden konkreettisuutta vain hullu epäilee. Eikä tässä mitään kritiikkiä, huomioinpahan vain, että kirjailijakin on nykyään cool kun myöntää avoimesti olevansa käsitöihin hurahtanutta kansaa. Laura Honkasalolta opin, että en tiedä vielä mitään, kun en tiedä Jätti-Rättiä Raisiossa.
Ja sitten se mun pointti, tai oikeastaan väite tai havainto. Työ on työlästä, tekeminen ei. Noin niinkuin pääsääntöisesti. Työ on harrastuksen vastakohta. Työ on hikistä ja yleensä julkista, sikäli että harvoin - joitain poikkeuksia lukuun ottamatta - töitä salaillaan. Tekeminen taas, pelkästää tekemisenä on minusta liikettä. Ja jotenkin sen liike-ominaisuuden haluaisin säilyttää käsitöissäkin, sillä muuten niiden tekemisestä tulee työtä ihan oikeasti. (Tosin nyt en jaksa saivarrella, mitä sitten on työn tekeminen, naamioitunut oxymoron?)

Ja vielä henkilökohtaisempi taso: olen nyt ommellut niin paljon, että on vaikea pysyä alkuinnostuksessa kiinni. Välillä tuntuu, että mitä yksinkertaisempi vaatekappale, sen enemmän siinä on TYÖTÄ. Ja huomaan mumisevani itsekseni, että käsityöt ovat tosiaan työtä. Ja sitten pysähdyn, ja minua harmittaa. Harmittaa, kun kerrankin kuvittelin, että minulla on harrastus, jossa pysyy yksinkertainen tekemisen tai siis liikkeen hurmio.

Tämä on poppanamaisesta oudosta kankaasta ommeltu mekko a la Yoshiko Tsukiori (Kauniit puserot ja mekot, OTAVA), eijoo mitään pikkutyttö&Lolita-lookia, kun valitsee tällaisen suomalaiskansallisen röijy-materiaalin, matamia sitäkin enemmän. Värit on oikeasti tosi kirkkaat: oranssi, punainen, turkoosinsininen.

Ja sitten harjoittelin ihan perustrikoopaitojen tekemistä englannista tilaamallani minttu-trikoolla. Tämä se oli työlästä jos mikä, mutta varmaan menee kokemattomuuden piikkiin. Kanttaus on järkyttävän vaikeaa saada siistiksi. Kaavat on Ottobre; en enää luota Joka tyypin kaavakirjaan yhtään, kun olen löytänyt Ottobren. JTK on oiva oppikirja, mutta estetiikan tajua ei tekijöillä kyllä juuri ole.

Ja sit tein vielä Pikku Langanpään piensukulaiselle tällaisen karkin. Kangas on tilattu Etsyn kautta Hong Kongista, muu on Eurokangasta ja Ottobretä soveltaen. Napit Matan tekstiilistä. Vetoketjun tekoon sain apua:
Konkarin vetoketjuohjeet

Loma on oma

Langanpää on edelleen päättömänä lomalla, mutta pieniä pyrintöjä jonkinasteiseen henkiseen kerimiseen on jo esiintynyt. Vyyhtiä piisaa... Loma on ihmetyttänyt eniten, on ollut pientä tarvetta reflektoida nimenomaan sitä.
Ensinnäkin on ollut vaikea olla yksinkertaisesti vain saamapuolella. Miten syvään on juurtunut ainainen työnteon hikieetos, raataminen ja suorittaminen. Tunnetusti olemisen taito on se vaikea taito, mutta että minunkin kohdallani. Ja sitten kun on jotain elämyksellistä, mikä liittyy siihen että on KESÄ ja AIKAA, KAUNISTA ja RAKKAITA IHMISIÄ, niin jotenkin laskee koko ajan, että noniin nyt tämä on varmaan viimeinen viipale, jonka voi kohtuuden ja oman kohtaloni nimissä ottaa. Että joku raja. Ja sitten se kuitenkin jatkuu, ja miettii, että mitenköhän luvallista koko touhu tää on ja ainakin voisin alennusmyynneistä pidättäytyä.
Toiseksi lepo on hämmentävää. Sitä kuvittelee, että nyt olen levännyt. Ja sitten tapahtuu kuitenkin jotain, mikä osoittaa että ehkä vasta ihan vähän on jostain hellittänyt ja kehossa on ties mitä vanhaa väsymystä ja kuonaa. Ja kun lepää, katoavat ne vähätkin ajatukset, joita yleensä pyörittelee työkseen. Pää on kuin tyhjä tanssisali vuorella, heleä mutta tyhjä, ja ehkä juuri tähän suostuminen olisi sitä olemisen taitoa?

Kolmanneksi loman yksityisyys on yllättänyt. Yksityisyys ja pyhyys. Ja nämä jotenkin käsi kädessä. Enää en syytä ketään siitä, että on koko heinäkuun tavoittamattomissa tai 4 viikkoa perheen kanssa skutsissa. Ja täysin maallisesti, ilman pyhitystä ja retriittejä, on yht äkkiä aidolta tuntuva sakraalin kokemus. Kun oleminen hetkellisesti muuttuu yksinkertaiseksi ja tekemisen tempo hidastuu. Nukun, syön, liikun - auringossa tai vedessä - pysähdyn, väsyn ja nukun. Olen aina perinteisesti inhonnut rutiineja, mutta nyt toisto ei haittaa yhtään.
Haasteitakin toki on: aktiivisuuden ja passiivisuuden herkkä tasapaino; tekemisen ja tekemättömyyden. Ja hidas virkoaminen velvollisuuksiin, koska niitä kohti kello vääjäämättä käy. 
Loma on sitä että päivä on juuri sopivan kokoinen.
Voisiko se olla sitä muulloinkin?

Ruudun takaa

Katselin puita mökin ikkunasta. Sellaisia vihreitä, pystyjä. Sortumatta filosofiseen syvämietiskelyyn voinen reilusti väittää, että ne ovat olemassa, aivan niin kuin minäkin. Ne siellä, minä täällä, tai siis katsomassa niitä mökin ikkunasta. Ne tuskin katsovat minua.
Ajattelin: tätä se voisi olla, tätä voisi tarkoittaa se iänkaikkinen toiseudesta jauhaminen, mitä kaikenmaailman ihmis-ym. yhteiskuntatieteet nykyään ovat täynnä. Että luonto on luonto, ei enemmän eikä vähemmän. Se  olisi toiseus par ecxellence. Ongelma on se, että se pyrkii aina olemaan ihmiselle joko enemmän tai vähemmän. Tai siis ihminen pyrkii näkemään sen niin, ottamaan sillä tavoin haltuun - jotenkinhan se pitää tulkita. Syvempiä tai latteampia merkityksiä, mutta aina niitä kaivettava, vaikka puu on puu;  pliis ei enää että nainen on luonto ja luonto on nainen tai että jos ei puhuta samaa äidinkieltä, niin heti on "toinen". Puu on puu. Ihminen on ihminen.
Eikä tarvitse yrittää olla luonnon kaveri, vaikka en minä halua sitä keltään pois ottaa, jos puut ryhtyvät vastavuoroiseen vuorovaikutussuhteeseen, mutta nyt, tänään, väitän että se aiheuttaa kärsimystä. Mutta ei tarvitse myöskään pelkäksi materiaksi alistaakaan, mikä taas on suuri kollektiivinen murhenäytelmä. Ikään kuin olisi tavattoman vaikeaa hyväksyä, että siinä se co-eksistoi, vaikka minulla ei ole mitään sisäänpääsyä siihen. Ja silti voi olla. Tilaa on.

Wusterhausen, here I come!

Elleivät sitten kurkut. Estä lentomatkaa. Tässä syy, miksi bloggaus on ollut jumissa: olen ommellut iltakaudet pitsiä mekon muotoiseen itsetuntooni, joka esiintyy Onkel Martinin juhannushäissä Berliinin maalaiskunnassa, jos bakteerit suovat.
Järkyttävä työ yksinkertaisessa kotelomekossa (Ohje Suuri Käsityökerho 7/2010), jos sen vuorittaa kokonaan ja pitsittää. Kankaat Eurokangas, ja kerrankin halpaa: tämän luomuksen kokonaiskustannukset alle 20 e. Parasta oli, kun pitsikuosi haettiin oikein lukon takaa Armanien ym. joukosta, oikea ruma ankanpoikanen! Tällä tavalla sitä kuulkaa semikotirouvat sulostuttaa arkeaan.

Kaarle Kustaa ei jaksa kiinnostaa

Mutta tämä:
Suuren poliittisaforistisen blogiteokseni "Kunnolliset köyhät" odottaessa itseään on hyvä pysähtyä miettimään, mitä oikein tapahtui Towerin prinsseille. Siis niille Ruusujen sodassa kadonneille kuningas Edvard IV:n pojille, joiden murhasta Rikhard - kyttyräselkä - III:tta syytetään. Onko kellään teoriaa? Saako tämä aukaisematon historiankirjoituksen solmu ketään muuta menettämään yöuniaan? Vai ratkotaanko toisaalla yön unettomina tunteina Marilynin, JFK:n tai kotimaisen tylsän Kyllikki Saaren kohtaloa?

Minä olen erikoistunut prinsseihin.  Jo kaksitoistavuotiaasta saakka, jolloin luin Josephine Teyn dekkarin Ajan tytär. Olin intohimoisen vakuuttunut, että Rikhard on syytön. En tosin muista, ketä Oulunlahden ala-asteen harmaalla kokolattiamatolla seisten syytin, kun esitelmöin aiheesta luokkatovereilleni ja opettaja huomautti, että esitelmää oli hivenen vaikea seurata, koska en osannut ääntää "York" ja "Lancaster". Tässä tarinassa myös Shakespeare on konna, koska loi Rikhardista Valtakunta hevosesta -roistokkeen. JA kuten kaikki tiedämme, tuo konnuus on seuraavan kuningassuvun, Tudorien propagandaa. Vai onko?
Ja luurangot, nekin on löydetty, kaksi anonyymiä rankaa kaivettu Towerista jo 1600-luvulla, mutta  ei sekään mitään auttanut tai todistanut.  PÄH, mikä antikliimaksi. Haudattu nyt kummiskin varmuuden vuoksi Westminsteriin.
Ja eikös tämän pitäisi olla seuraava da Vinci koodi? Ja toden totta minulla on työni alla oikoluettavana romaanikäännös, joka on sekoittavinaan historian korttipakkaa. Fiktion turvin (JA nyt seuraa ns. spoileri) kirjailija pelastaa TOISEN prinsseistä, ainakin  Towerista "jatkoon" omassa verisessä maailmassaan. Mitäs pidätte? Minusta sekä nerokasta että epäilyttävää, huojentavaa ja moraalitonta. Tuleeko maailmasta nyt puoliksi parempi paikka? Tällä tavallako sitä ollaan uskollisia sekä historialle että lukijan toiveelle siitä, että pahin mahdollinen ei käynytkään toteen. Kaikille vähäsen. Yksi prinssi historialle, toinen lukijalle, olkaa hyvä.

Juttu pitäisi minusta ymmärtää näin: joko molemmat tai ei kumpaakaan,koska muuten Sofien valinta etc. Ja vielä lisäksi: on tunnustettava naiivi toive, että jos vain murhat/katoamisen arvoitus ratkeaisi, saisimme prinssit ehjinä takaisin.

P.S Alan ymmärtää miksi Shakespeare harrasti kuninkaita.
P.P.S Olin melkeinpä hämmästynyt, kun googlessakaan ei ollut tietoa, kuka prinssit hävitti.

Beskowin tädit

Voi kun ehtisin kirjoittaa sen, mitä päässäni on tällä viikolla pyörinyt, päivät vain ovat liian lyhyitä ajatusten aukikerimiseen (mutta lehtiä on haravoitu). Lohdutuspalkintona kolmen mekon kimara, josta melkein tulisi uudet asut Ruskealle, Vihreälle ja Sinipunaiselle. Tämä on Lintula 2011 -tilaustyö kummitäti Mahtavalle. Malli on tuosta oikeanpuolimmaisesta soveltaen kopioitu. Helmaratkaisut uniikkeja - koska räätäli ei muuhun pystynyt.

Pojat maastureissaan

Käpälä-osastoa:

Ihan perus-raglanhihainen, velour on tilattu netin lastenvaatekangaskaupasta, sellaisesta, jonka tyyppisiä kuolaan ja samalla vähän kuitenkin protestoin, kun kuoseissa menee miltei yli se, kuinka yliyksilöllisen ihana(sti puettu) juuri minun lapseni pitää olla -ideologia... mutta ehkäpä se suodaan äiti-ihmisille anteeksi.
Metrihinnat on helposti yli kakskymppiä, joten ei tämä halpaakaan hentomielisyyttä ole. Maksan mielelläni summan, jos tietäisin, että kankaan valmistaja on saanut myös kunnon palkkaa. Epäilen kyllä. Mutta niin kauan kuin ei ole lampaita, puuvillapeltoa ym. tykötarpeita olohuoneen nurkassa, niin annetaan sitten omantunnon kolkuttaa.
Mutta kukapa nyt näitä maastureita voisi vastustaa? Piti saman tien tehdä kaksi:

Malleina Pikku Langanpää plus bestis T.E. Ja hehän ovat kuin kaksi maasturi-marjaa!

Ahdasta

Lupasin kirjoittaa Haisulista, mutta se tuntuu hiukan pöhköltä nyt, kun olen nähnyt Kansallisessa Kristuksen morsiamen. Antakaahan kun selitän.
Näytelmä ei ollut ollenkaan huono, mutta tulokulmana Haisuli on minusta kiinnostavampi. Kysymys on siitä, miten elää niiden kanssa, joita ei millään jaksaisi suvaita. Olen pitkin kevättä ihmetellyt Muumi(-animaatioid)en tilaihmettä, sillä vaikka mitä kenkkua Haisuli sitten tekeekin ja mihin tahansa yhteisiin hiiliin onkaan puhaltamatta (ja niitähän siellä riittää), niin jotenkin se Haisuli vain sinne Muumilaaksoon mahtuu. Suorastaan ihailtavasti. Haisulikin kuuluu joukkoon, vaikka on häirikkö. En ainakaan vielä ole nähnyt jaksoa, jossa Muumipappa saarnaisi Haisulille tyyliin "Miten sinä voit olla tuollainen..."
Samaa ei minusta voi sanoa persuista ja vasemmistovihreistä, vaikka ihan selvästi siinä on kaksi joukkoa, jotka ovat toisilleen haisuleja. Kenkkuja, ja ihan väärät hiilet, ajattelevat  - noista toisista. No, sitten Kristuksen morsian: siinä nämä konservatiivi- ja liberaalikristityt ovat Jeesus-napit vastakkain, ja hirveän hankalaa taas mahtua, tälllä kertaa samaan kirkkoon. 
Henkisiä neliöitä ja tilaa ajatella ja toimia on enemmän kuin koskaan. Miksi sitten Haisuli vrs. Muumilaakson Kiltit tuntuu minusta niin ihmeellisen eksoottiselta? Muumeillako vain tähän on varaa. Ja jos, niin miksi? 

Nuori Tudor ja muuta kierrätettyä

Olen innostunut tekemään kierrätysvaatteista pikku Langanpään karderoobia. Pikku pää ei ole
ihan yhtä innostunut, ei ainakaan sovituksesta eikä kuvaussessioista, mutta onnistuin kuitenkin nappaamaan nämä:

Tämä on tehty jättikokoisesta miesten samettikauluspaidasta, ja siinä on käytetty alkuperäiset kaulukset, rintataskut ja hihansuut leikkauksineen. Kauluksen lyhentäminen oli haastavaa, eikä takasauma imartele, mutta muuten tuli aika kiva. Pikantti yksityiskohta on napistuskaitaleiden täysvinoleikkaus. Kaava soveltaen Ottobrestä, siinä ehdotettiin myös täysvinoa leikkausta etu- ja takakaarrokkeisiin, mutta en totellut. Sammaripaidasta tuli myös kokonainen kettu vielä toiseen paidanrintamukseen.

Tämä pusero kulkee nimellä "Nuori Tudor", koska kauluksen reuna kääntyy välillä aika kivasti törröttämään, kun ei kaupasta valmiina ostettu resorikanttinauha kuitenkaan kovin joustavaa ollut, lisäksi tosi hankalaa ommella. Tämä ribbipoolo oli alkujaan äidin hellareiden kirppikseltä ostama pienehkö aikuisten koko, mulle kierrättämä ja nyt siis uuden noin neljännen elämänsä saanut Pikku pään päällä. Leikkasin ja ompelin saumurilla saumat, hihansuussa oli pieniä reikiä, siihen tuli muodikas yksityiskohta. Sattumalta alalangaksi jäi valkoinen, mutta olen alkanut tykätä siitä, että kanttauksessa vilahtaa vähän valkeaa. Tämä on täysin oma design. Harmittaa vain resorikanttauksen jo mainittu joustamattomuus.  

Turkoosia turkoosia

Nyt Langanpään sisäisen kellon viisari on kierähtänyt vuodenvaihteen yli. Vastassa on tämän kevään suuri oivallus nro 1, jostain hankien keskeltä se nousi. Päätäni vaivasi nimittäin pitkään se, miksi en tahtonut päästä kevätlukukauden opiskelurupeaman aikana yliopiston kampukselle käymättä ensinYliopistokadun Eurokankaassa. Tästä tuli höpötettyä Facebookissakin. Tunsin jonkinlaista intellektuaalista häpeää, plus sosiaalipolitiikan olisi pitänyt kiinnostaa välittömästi, jopa ehkä niin, että olisin juossut junalta opiskelijakirjastoon. Näin korkeat ihanteet sitä itselleen asettaa. Ja sitten olin kuitenkin kerta toisensa jälkeen apteekin yläkerrassa hiplaamassa kuoseja. Tämän tosiasian kanssa oli vaikea elää. Se piti jotenkin selittää itselle.
Avuksi tuli Sirkka Turkka, jota kuuntelin PI:ssä yliopistoelämäni ensimmäisellä kierroksella joskus 90-luvun puolivälissä (Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarja). Sirkka sanoi, että jos hänestä ei olisi tullut runoilijaa, niin ehkä sitten viulisti, tai ihan kelvollinen koloristi. Lause on kaikunut päässäni ever since. Ja nyt sain siitä sitten a) selityksen ja b) intellektuaalisen seppelöinnin. Huokaisin helpotuksesta: a) kankaat ovat värejä b) värit ovat taidetta c) taide on tärkeää.
Joskus tuntuu kuin värejä ihan hengittäisi sisäänsä.

Eräänä torstai-iltana

Päätin uskaltaa. Tai siis kokeilla. Katsotaan mitä syntyy, vai syntyykö mitään. Ensimmäinen
blogiajatus on ollut jo kauan valmiina - liekö vanhentunut, mutta tästä se lähti niin antaa mennä: Sata vuotta sitten viime syksynä Valtterin kirpputorilla ajattelin, että tässä on kansa, joka pesee vaatteet, pienimmätkin kangaspalat joista voi saada 20 senttiä, ennen kuin vie ne kirppikselle myytäväksi. En haluaisi uskoa, että se on pelkkää talousrationaalista myynninmaksimointia, vaan kaunis kollektiivisen vastuunkannon ele - jotain mikä on kehittynyt pitkän ajan kuluessa ja ikään kuin kypsynyt kaiken se ohessa ja varjossa, mikä on suurta makrohistoriaa. Lisäksi hirveän söpöä jotenkin, valtava huomaavaisuus kätkeytyneenä ihan mitättömään ja käytettyyn rääsyyn, josta vain haluaa päästä eroon. Ja ah! Niin käytännöllistä, koska suomalainen on - onhan - aina käytännöllinen. Suomalainen käytännöllisyys saa minut joskus melkein pakahtumaan, tuo hassu runollinen rationaalisuus, jossa me toteutamme itseämme.