Nyt Langanpään sisäisen kellon viisari on kierähtänyt vuodenvaihteen yli. Vastassa on tämän kevään suuri oivallus nro 1, jostain hankien keskeltä se nousi. Päätäni vaivasi nimittäin pitkään se, miksi en tahtonut päästä kevätlukukauden opiskelurupeaman aikana yliopiston kampukselle käymättä ensinYliopistokadun Eurokankaassa. Tästä tuli höpötettyä Facebookissakin. Tunsin jonkinlaista intellektuaalista häpeää, plus sosiaalipolitiikan olisi pitänyt kiinnostaa välittömästi, jopa ehkä niin, että olisin juossut junalta opiskelijakirjastoon. Näin korkeat ihanteet sitä itselleen asettaa. Ja sitten olin kuitenkin kerta toisensa jälkeen apteekin yläkerrassa hiplaamassa kuoseja. Tämän tosiasian kanssa oli vaikea elää. Se piti jotenkin selittää itselle.
Avuksi tuli Sirkka Turkka, jota kuuntelin PI:ssä yliopistoelämäni ensimmäisellä kierroksella joskus 90-luvun puolivälissä (Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarja). Sirkka sanoi, että jos hänestä ei olisi tullut runoilijaa, niin ehkä sitten viulisti, tai ihan kelvollinen koloristi. Lause on kaikunut päässäni ever since. Ja nyt sain siitä sitten a) selityksen ja b) intellektuaalisen seppelöinnin. Huokaisin helpotuksesta: a) kankaat ovat värejä b) värit ovat taidetta c) taide on tärkeää.
Joskus tuntuu kuin värejä ihan hengittäisi sisäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti