Työnantaja palkitsee

Oon taas ommellu, mutta ei siitä sen enempää. Sellaista tasaista surruuttelua, mutta tämä seuraava ei totisesti uppoa siihen kategoriaan:
Työnantajani, suuri ja markkinahenkinen aikuiskoulutusorganisaatio päätti palkita työntekijät hyvästä vuosineljänneksestä.  Arvatkaapa millaiset bonukset saatiin? Jokaiselle punainen Royal. Siis suklaapatukka. 1 kpl.
En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Enkä kysynyt voiko sen vaihtaa rahaksi. Tuon jälkeen olen kyllä monta kertaa sorvin ääressä ajatellut, että halvalla menee.
Motivaattorina suklaa toimii paremmin yksityiselämässä.
Hännistä huipuin: joku oli varastanut punaisen bonukseni postilokerostani.
Silloin kyllä melkein jo itkin.

Jättiläisen luolassa

Toivioretki Tallinnan käsityötukku Karnalukseen oli kaikesta ennakkohypestä huolimatta aika hurja kokemus. Se on niin valtava kuin kerrotaan. Tavaraa on niin käsittämättömästi kuin on annettu ymmärtää. Hintataso on halpa, ei ehkä niin hurjan halpa kuin villeimmissä käsityöläisen päiväunelmissa, mutta kuitenkin. Ja kokonaisuus: en keksi muuta vertausta kuin sen, että aivan kuin olisi saapunut vaikeasta hamstrausoireyhtymästä kärsivän käsityömaanikko-jättiläisen kotipesään. Kaikki on sullottu sikin sokin sinne tänne loputtomiin tehdasmaisiin hyllyriveihin ja mitään logiikkaa ei ole silmin havaittavissa. Esimerkiksi tuhannet ja tuhannet vetoketjut roikkuvat hyllyistä kuin jokin viidakon villli rikkaruoho. Yhtä lajityyppiä on miljoona kertaa enemmän kuin kukaan koskaan ehtii tarvita. Lankoja on enemmän kuin suomalaisille tädeille on terveellistä.

Mutta mieleenpainuvimpia ovat suomalaiset toivioretkeläiset: keskimäärin keski-ikäiset vakavasti harrastukseen hurahtaneet, jotka kuumeisesti täyttävät ostoskorejaan kaikella mahdollisella, mille vain jonkin perustelun löytävät. Kassan edessä silmäillään syrjäkarein toisten saaliita ja sitä, löysikö naapuri mahdollisesti jotain mitä minä en ja voisiko jonossa seistessä lappaa koriin vielä jotakin. Myyjät naputtelevat jokaisen nauhanpätkän ja sukkapuikon koodin käsin tietokoneelle ja odottavat, odottavat ja odotuttavat.

Ja tämä vielä sokerina pohjalla ja HS:n taannoiseen sunnuntaijuttuun viitaten: poistuessani näin rappukäytävässä lankaturistin, joka ei ollut malttanut olla korkkaamatta ja kutoi seisaallaan. Voiko analogia enää selvemmäksi tulla?

Nimimerkki Yksi heistä

Täällä taas

Böö! Hiljaiselon soisi päättyvän. Mutta käsitöitäkö edelleen, vai jotain muuta? Tavallaan Langanpää haluaisi kokeilla ruotivampaa tulokulmaa maailman tilaan, mutta se vaatii paljon enemmän kuin tähänastiset ompelureportaasit. Nahka pitäisi joka tapauksessa luoda, ja ilmoittautua kurssille "Fiksu ja hyvännäköinen blogi - näin onnistut taatusti ja laihdut myös 25 kg".
Kevät on, mutta Hakaniemen ranta ei inspaa - onko tavisarjessa kelluminen se kaikista hedelmättömin lähtökohta, ei pitäisi tietenkään olla niin, mutta välillä just siltä tuntuu? Päivät, viikot, kuukaudet lipuu, kitka on vähäinen ja päähenkilömme osaa elämänsä aika hyvin, mutta jokin effortti epämukavuusalueelle puuttuu.
Perustaako blogiperhe? Langanpää esivanhempana, uutena tulokkaana Mustakantinen muistikirja kaikille huikeille draama-aihioille joita kävelee vastaan. Ja sitten vielä Karvainen feministinainen, johon arjen politiikka. Pienokaisena keräilyerät yhteiskuntapolitiikan saralta, olisiko se vaikka Kukkahattutädin kootut? Tarvitsisi vain noin 4 elämää.
Huomaatteko mikä on ongelman oikea laita: paljous, rajaamisen vaikeus.
Kaikki, joilla on Blogi isolla beellä, niillä on selvästi jokin oma juttu. Ja hyvä kamera.