Työ ja tekeminen

Mikä on ero? Mietin käsitöiden syvempää olemista taas kerran... miksei se ole käsitekeminen vaan käsityö? Kun nythän on familistisen käänteen lisäksi jonkinlainen käsitöiden renessanssi käynnissä, mikäli yhtään oikein ajan ilmiöitä tulkkaan. Siis kaikki ylistää, kuinka ihanaa on käsillä tekeminen, so. siinä on jotain oikeasti aitoa verrattuna kaikkeen mitä markkinatalous mekaanisesti elämään sanelee, jotain back to basics niin kuin lastentekemisessäkin. Ja nostalgiaa. Perhe, oma talo ja omat kädet. Aikaansaannokset jotka näkee ja joiden konkreettisuutta vain hullu epäilee. Eikä tässä mitään kritiikkiä, huomioinpahan vain, että kirjailijakin on nykyään cool kun myöntää avoimesti olevansa käsitöihin hurahtanutta kansaa. Laura Honkasalolta opin, että en tiedä vielä mitään, kun en tiedä Jätti-Rättiä Raisiossa.
Ja sitten se mun pointti, tai oikeastaan väite tai havainto. Työ on työlästä, tekeminen ei. Noin niinkuin pääsääntöisesti. Työ on harrastuksen vastakohta. Työ on hikistä ja yleensä julkista, sikäli että harvoin - joitain poikkeuksia lukuun ottamatta - töitä salaillaan. Tekeminen taas, pelkästää tekemisenä on minusta liikettä. Ja jotenkin sen liike-ominaisuuden haluaisin säilyttää käsitöissäkin, sillä muuten niiden tekemisestä tulee työtä ihan oikeasti. (Tosin nyt en jaksa saivarrella, mitä sitten on työn tekeminen, naamioitunut oxymoron?)

Ja vielä henkilökohtaisempi taso: olen nyt ommellut niin paljon, että on vaikea pysyä alkuinnostuksessa kiinni. Välillä tuntuu, että mitä yksinkertaisempi vaatekappale, sen enemmän siinä on TYÖTÄ. Ja huomaan mumisevani itsekseni, että käsityöt ovat tosiaan työtä. Ja sitten pysähdyn, ja minua harmittaa. Harmittaa, kun kerrankin kuvittelin, että minulla on harrastus, jossa pysyy yksinkertainen tekemisen tai siis liikkeen hurmio.

Tämä on poppanamaisesta oudosta kankaasta ommeltu mekko a la Yoshiko Tsukiori (Kauniit puserot ja mekot, OTAVA), eijoo mitään pikkutyttö&Lolita-lookia, kun valitsee tällaisen suomalaiskansallisen röijy-materiaalin, matamia sitäkin enemmän. Värit on oikeasti tosi kirkkaat: oranssi, punainen, turkoosinsininen.

Ja sitten harjoittelin ihan perustrikoopaitojen tekemistä englannista tilaamallani minttu-trikoolla. Tämä se oli työlästä jos mikä, mutta varmaan menee kokemattomuuden piikkiin. Kanttaus on järkyttävän vaikeaa saada siistiksi. Kaavat on Ottobre; en enää luota Joka tyypin kaavakirjaan yhtään, kun olen löytänyt Ottobren. JTK on oiva oppikirja, mutta estetiikan tajua ei tekijöillä kyllä juuri ole.

Ja sit tein vielä Pikku Langanpään piensukulaiselle tällaisen karkin. Kangas on tilattu Etsyn kautta Hong Kongista, muu on Eurokangasta ja Ottobretä soveltaen. Napit Matan tekstiilistä. Vetoketjun tekoon sain apua:
Konkarin vetoketjuohjeet

Loma on oma

Langanpää on edelleen päättömänä lomalla, mutta pieniä pyrintöjä jonkinasteiseen henkiseen kerimiseen on jo esiintynyt. Vyyhtiä piisaa... Loma on ihmetyttänyt eniten, on ollut pientä tarvetta reflektoida nimenomaan sitä.
Ensinnäkin on ollut vaikea olla yksinkertaisesti vain saamapuolella. Miten syvään on juurtunut ainainen työnteon hikieetos, raataminen ja suorittaminen. Tunnetusti olemisen taito on se vaikea taito, mutta että minunkin kohdallani. Ja sitten kun on jotain elämyksellistä, mikä liittyy siihen että on KESÄ ja AIKAA, KAUNISTA ja RAKKAITA IHMISIÄ, niin jotenkin laskee koko ajan, että noniin nyt tämä on varmaan viimeinen viipale, jonka voi kohtuuden ja oman kohtaloni nimissä ottaa. Että joku raja. Ja sitten se kuitenkin jatkuu, ja miettii, että mitenköhän luvallista koko touhu tää on ja ainakin voisin alennusmyynneistä pidättäytyä.
Toiseksi lepo on hämmentävää. Sitä kuvittelee, että nyt olen levännyt. Ja sitten tapahtuu kuitenkin jotain, mikä osoittaa että ehkä vasta ihan vähän on jostain hellittänyt ja kehossa on ties mitä vanhaa väsymystä ja kuonaa. Ja kun lepää, katoavat ne vähätkin ajatukset, joita yleensä pyörittelee työkseen. Pää on kuin tyhjä tanssisali vuorella, heleä mutta tyhjä, ja ehkä juuri tähän suostuminen olisi sitä olemisen taitoa?

Kolmanneksi loman yksityisyys on yllättänyt. Yksityisyys ja pyhyys. Ja nämä jotenkin käsi kädessä. Enää en syytä ketään siitä, että on koko heinäkuun tavoittamattomissa tai 4 viikkoa perheen kanssa skutsissa. Ja täysin maallisesti, ilman pyhitystä ja retriittejä, on yht äkkiä aidolta tuntuva sakraalin kokemus. Kun oleminen hetkellisesti muuttuu yksinkertaiseksi ja tekemisen tempo hidastuu. Nukun, syön, liikun - auringossa tai vedessä - pysähdyn, väsyn ja nukun. Olen aina perinteisesti inhonnut rutiineja, mutta nyt toisto ei haittaa yhtään.
Haasteitakin toki on: aktiivisuuden ja passiivisuuden herkkä tasapaino; tekemisen ja tekemättömyyden. Ja hidas virkoaminen velvollisuuksiin, koska niitä kohti kello vääjäämättä käy. 
Loma on sitä että päivä on juuri sopivan kokoinen.
Voisiko se olla sitä muulloinkin?