Kaarle Kustaa ei jaksa kiinnostaa

Mutta tämä:
Suuren poliittisaforistisen blogiteokseni "Kunnolliset köyhät" odottaessa itseään on hyvä pysähtyä miettimään, mitä oikein tapahtui Towerin prinsseille. Siis niille Ruusujen sodassa kadonneille kuningas Edvard IV:n pojille, joiden murhasta Rikhard - kyttyräselkä - III:tta syytetään. Onko kellään teoriaa? Saako tämä aukaisematon historiankirjoituksen solmu ketään muuta menettämään yöuniaan? Vai ratkotaanko toisaalla yön unettomina tunteina Marilynin, JFK:n tai kotimaisen tylsän Kyllikki Saaren kohtaloa?

Minä olen erikoistunut prinsseihin.  Jo kaksitoistavuotiaasta saakka, jolloin luin Josephine Teyn dekkarin Ajan tytär. Olin intohimoisen vakuuttunut, että Rikhard on syytön. En tosin muista, ketä Oulunlahden ala-asteen harmaalla kokolattiamatolla seisten syytin, kun esitelmöin aiheesta luokkatovereilleni ja opettaja huomautti, että esitelmää oli hivenen vaikea seurata, koska en osannut ääntää "York" ja "Lancaster". Tässä tarinassa myös Shakespeare on konna, koska loi Rikhardista Valtakunta hevosesta -roistokkeen. JA kuten kaikki tiedämme, tuo konnuus on seuraavan kuningassuvun, Tudorien propagandaa. Vai onko?
Ja luurangot, nekin on löydetty, kaksi anonyymiä rankaa kaivettu Towerista jo 1600-luvulla, mutta  ei sekään mitään auttanut tai todistanut.  PÄH, mikä antikliimaksi. Haudattu nyt kummiskin varmuuden vuoksi Westminsteriin.
Ja eikös tämän pitäisi olla seuraava da Vinci koodi? Ja toden totta minulla on työni alla oikoluettavana romaanikäännös, joka on sekoittavinaan historian korttipakkaa. Fiktion turvin (JA nyt seuraa ns. spoileri) kirjailija pelastaa TOISEN prinsseistä, ainakin  Towerista "jatkoon" omassa verisessä maailmassaan. Mitäs pidätte? Minusta sekä nerokasta että epäilyttävää, huojentavaa ja moraalitonta. Tuleeko maailmasta nyt puoliksi parempi paikka? Tällä tavallako sitä ollaan uskollisia sekä historialle että lukijan toiveelle siitä, että pahin mahdollinen ei käynytkään toteen. Kaikille vähäsen. Yksi prinssi historialle, toinen lukijalle, olkaa hyvä.

Juttu pitäisi minusta ymmärtää näin: joko molemmat tai ei kumpaakaan,koska muuten Sofien valinta etc. Ja vielä lisäksi: on tunnustettava naiivi toive, että jos vain murhat/katoamisen arvoitus ratkeaisi, saisimme prinssit ehjinä takaisin.

P.S Alan ymmärtää miksi Shakespeare harrasti kuninkaita.
P.P.S Olin melkeinpä hämmästynyt, kun googlessakaan ei ollut tietoa, kuka prinssit hävitti.

Beskowin tädit

Voi kun ehtisin kirjoittaa sen, mitä päässäni on tällä viikolla pyörinyt, päivät vain ovat liian lyhyitä ajatusten aukikerimiseen (mutta lehtiä on haravoitu). Lohdutuspalkintona kolmen mekon kimara, josta melkein tulisi uudet asut Ruskealle, Vihreälle ja Sinipunaiselle. Tämä on Lintula 2011 -tilaustyö kummitäti Mahtavalle. Malli on tuosta oikeanpuolimmaisesta soveltaen kopioitu. Helmaratkaisut uniikkeja - koska räätäli ei muuhun pystynyt.

Pojat maastureissaan

Käpälä-osastoa:

Ihan perus-raglanhihainen, velour on tilattu netin lastenvaatekangaskaupasta, sellaisesta, jonka tyyppisiä kuolaan ja samalla vähän kuitenkin protestoin, kun kuoseissa menee miltei yli se, kuinka yliyksilöllisen ihana(sti puettu) juuri minun lapseni pitää olla -ideologia... mutta ehkäpä se suodaan äiti-ihmisille anteeksi.
Metrihinnat on helposti yli kakskymppiä, joten ei tämä halpaakaan hentomielisyyttä ole. Maksan mielelläni summan, jos tietäisin, että kankaan valmistaja on saanut myös kunnon palkkaa. Epäilen kyllä. Mutta niin kauan kuin ei ole lampaita, puuvillapeltoa ym. tykötarpeita olohuoneen nurkassa, niin annetaan sitten omantunnon kolkuttaa.
Mutta kukapa nyt näitä maastureita voisi vastustaa? Piti saman tien tehdä kaksi:

Malleina Pikku Langanpää plus bestis T.E. Ja hehän ovat kuin kaksi maasturi-marjaa!

Ahdasta

Lupasin kirjoittaa Haisulista, mutta se tuntuu hiukan pöhköltä nyt, kun olen nähnyt Kansallisessa Kristuksen morsiamen. Antakaahan kun selitän.
Näytelmä ei ollut ollenkaan huono, mutta tulokulmana Haisuli on minusta kiinnostavampi. Kysymys on siitä, miten elää niiden kanssa, joita ei millään jaksaisi suvaita. Olen pitkin kevättä ihmetellyt Muumi(-animaatioid)en tilaihmettä, sillä vaikka mitä kenkkua Haisuli sitten tekeekin ja mihin tahansa yhteisiin hiiliin onkaan puhaltamatta (ja niitähän siellä riittää), niin jotenkin se Haisuli vain sinne Muumilaaksoon mahtuu. Suorastaan ihailtavasti. Haisulikin kuuluu joukkoon, vaikka on häirikkö. En ainakaan vielä ole nähnyt jaksoa, jossa Muumipappa saarnaisi Haisulille tyyliin "Miten sinä voit olla tuollainen..."
Samaa ei minusta voi sanoa persuista ja vasemmistovihreistä, vaikka ihan selvästi siinä on kaksi joukkoa, jotka ovat toisilleen haisuleja. Kenkkuja, ja ihan väärät hiilet, ajattelevat  - noista toisista. No, sitten Kristuksen morsian: siinä nämä konservatiivi- ja liberaalikristityt ovat Jeesus-napit vastakkain, ja hirveän hankalaa taas mahtua, tälllä kertaa samaan kirkkoon. 
Henkisiä neliöitä ja tilaa ajatella ja toimia on enemmän kuin koskaan. Miksi sitten Haisuli vrs. Muumilaakson Kiltit tuntuu minusta niin ihmeellisen eksoottiselta? Muumeillako vain tähän on varaa. Ja jos, niin miksi? 

Nuori Tudor ja muuta kierrätettyä

Olen innostunut tekemään kierrätysvaatteista pikku Langanpään karderoobia. Pikku pää ei ole
ihan yhtä innostunut, ei ainakaan sovituksesta eikä kuvaussessioista, mutta onnistuin kuitenkin nappaamaan nämä:

Tämä on tehty jättikokoisesta miesten samettikauluspaidasta, ja siinä on käytetty alkuperäiset kaulukset, rintataskut ja hihansuut leikkauksineen. Kauluksen lyhentäminen oli haastavaa, eikä takasauma imartele, mutta muuten tuli aika kiva. Pikantti yksityiskohta on napistuskaitaleiden täysvinoleikkaus. Kaava soveltaen Ottobrestä, siinä ehdotettiin myös täysvinoa leikkausta etu- ja takakaarrokkeisiin, mutta en totellut. Sammaripaidasta tuli myös kokonainen kettu vielä toiseen paidanrintamukseen.

Tämä pusero kulkee nimellä "Nuori Tudor", koska kauluksen reuna kääntyy välillä aika kivasti törröttämään, kun ei kaupasta valmiina ostettu resorikanttinauha kuitenkaan kovin joustavaa ollut, lisäksi tosi hankalaa ommella. Tämä ribbipoolo oli alkujaan äidin hellareiden kirppikseltä ostama pienehkö aikuisten koko, mulle kierrättämä ja nyt siis uuden noin neljännen elämänsä saanut Pikku pään päällä. Leikkasin ja ompelin saumurilla saumat, hihansuussa oli pieniä reikiä, siihen tuli muodikas yksityiskohta. Sattumalta alalangaksi jäi valkoinen, mutta olen alkanut tykätä siitä, että kanttauksessa vilahtaa vähän valkeaa. Tämä on täysin oma design. Harmittaa vain resorikanttauksen jo mainittu joustamattomuus.  

Turkoosia turkoosia

Nyt Langanpään sisäisen kellon viisari on kierähtänyt vuodenvaihteen yli. Vastassa on tämän kevään suuri oivallus nro 1, jostain hankien keskeltä se nousi. Päätäni vaivasi nimittäin pitkään se, miksi en tahtonut päästä kevätlukukauden opiskelurupeaman aikana yliopiston kampukselle käymättä ensinYliopistokadun Eurokankaassa. Tästä tuli höpötettyä Facebookissakin. Tunsin jonkinlaista intellektuaalista häpeää, plus sosiaalipolitiikan olisi pitänyt kiinnostaa välittömästi, jopa ehkä niin, että olisin juossut junalta opiskelijakirjastoon. Näin korkeat ihanteet sitä itselleen asettaa. Ja sitten olin kuitenkin kerta toisensa jälkeen apteekin yläkerrassa hiplaamassa kuoseja. Tämän tosiasian kanssa oli vaikea elää. Se piti jotenkin selittää itselle.
Avuksi tuli Sirkka Turkka, jota kuuntelin PI:ssä yliopistoelämäni ensimmäisellä kierroksella joskus 90-luvun puolivälissä (Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarja). Sirkka sanoi, että jos hänestä ei olisi tullut runoilijaa, niin ehkä sitten viulisti, tai ihan kelvollinen koloristi. Lause on kaikunut päässäni ever since. Ja nyt sain siitä sitten a) selityksen ja b) intellektuaalisen seppelöinnin. Huokaisin helpotuksesta: a) kankaat ovat värejä b) värit ovat taidetta c) taide on tärkeää.
Joskus tuntuu kuin värejä ihan hengittäisi sisäänsä.

Eräänä torstai-iltana

Päätin uskaltaa. Tai siis kokeilla. Katsotaan mitä syntyy, vai syntyykö mitään. Ensimmäinen
blogiajatus on ollut jo kauan valmiina - liekö vanhentunut, mutta tästä se lähti niin antaa mennä: Sata vuotta sitten viime syksynä Valtterin kirpputorilla ajattelin, että tässä on kansa, joka pesee vaatteet, pienimmätkin kangaspalat joista voi saada 20 senttiä, ennen kuin vie ne kirppikselle myytäväksi. En haluaisi uskoa, että se on pelkkää talousrationaalista myynninmaksimointia, vaan kaunis kollektiivisen vastuunkannon ele - jotain mikä on kehittynyt pitkän ajan kuluessa ja ikään kuin kypsynyt kaiken se ohessa ja varjossa, mikä on suurta makrohistoriaa. Lisäksi hirveän söpöä jotenkin, valtava huomaavaisuus kätkeytyneenä ihan mitättömään ja käytettyyn rääsyyn, josta vain haluaa päästä eroon. Ja ah! Niin käytännöllistä, koska suomalainen on - onhan - aina käytännöllinen. Suomalainen käytännöllisyys saa minut joskus melkein pakahtumaan, tuo hassu runollinen rationaalisuus, jossa me toteutamme itseämme.