Lupasin kirjoittaa Haisulista, mutta se tuntuu hiukan pöhköltä nyt, kun olen nähnyt Kansallisessa Kristuksen morsiamen. Antakaahan kun selitän.
Näytelmä ei ollut ollenkaan huono, mutta tulokulmana Haisuli on minusta kiinnostavampi. Kysymys on siitä, miten elää niiden kanssa, joita ei millään jaksaisi suvaita. Olen pitkin kevättä ihmetellyt Muumi(-animaatioid)en tilaihmettä, sillä vaikka mitä kenkkua Haisuli sitten tekeekin ja mihin tahansa yhteisiin hiiliin onkaan puhaltamatta (ja niitähän siellä riittää), niin jotenkin se Haisuli vain sinne Muumilaaksoon mahtuu. Suorastaan ihailtavasti. Haisulikin kuuluu joukkoon, vaikka on häirikkö. En ainakaan vielä ole nähnyt jaksoa, jossa Muumipappa saarnaisi Haisulille tyyliin "Miten sinä voit olla tuollainen..."
Samaa ei minusta voi sanoa persuista ja vasemmistovihreistä, vaikka ihan selvästi siinä on kaksi joukkoa, jotka ovat toisilleen haisuleja. Kenkkuja, ja ihan väärät hiilet, ajattelevat - noista toisista. No, sitten Kristuksen morsian: siinä nämä konservatiivi- ja liberaalikristityt ovat Jeesus-napit vastakkain, ja hirveän hankalaa taas mahtua, tälllä kertaa samaan kirkkoon.
Henkisiä neliöitä ja tilaa ajatella ja toimia on enemmän kuin koskaan. Miksi sitten Haisuli vrs. Muumilaakson Kiltit tuntuu minusta niin ihmeellisen eksoottiselta? Muumeillako vain tähän on varaa. Ja jos, niin miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti